keskiviikko 12. joulukuuta 2018

Lähde mukaan Taianomaiseen Seikkailuun Namibiassa 10.- 22.1.2019


ÄKKILÄHTÖ-etuna 550 euron ruokapaketti kaupanpäälle (tai vastaava alennus matkan hinnasta.



















tiistai 3. huhtikuuta 2018

Afrikka – Seikkailuista Suurin – osa 11 Lohikäärmevuoret, Durban ja safarin lopetus


Aamulla oli aika aloittaa pitkä matka takaisin Etelä-Afrikkaan ja heittää jäähyväiset Lesotholle. Ensin oli tiedossa taas kunnon annos ”afrikkalaista hierontaa”, kun ajoimme samaa pomppuista hiekkatietä takaisinpäin. Käsite ”afrikkalainen hieronta” on yleinen koko Afrikassa tai ainakin se tunnettiin niissä kaikissa 11 maassa, jossa minä vierailin. Kyse on siis auton kyydissä istumisesta hyvin pomppuisella tiellä.

Rajamuodollisuudet sujuivat hyvin. Loppumatkan ajelimme sujuvasti hyväkuntoisia asfalttiteitä pitkin. Etelä-Afrikka on kaunis. Välillä katselimme auringonvalon muodostamia ”timantteja” järven pinnalla. Välillä haukoimme henkeämme mahtavien vuorten noustessa korkeuksiin molemmin puolin tietä. Illan pimetessä saavuimme majapaikkaamme Lohikäärmevuorille.

Pomppuisen tien jälkeen ajelimme taas sileitä asfalttiteitä
kauniissa Etelä-Afrikassa.


Välillä ihastelimme järvimaisemia

Illan pimetessä matkanjohtajamme ja kokkimme
Preston grillaili meille hyvää ruokaa.


Vaikka ilta oli ollut todella viileä, valkeni aamu aurinkoisena ja lupasi lämpöä päivään. Se oli hyvä, sillä olimme lähdössä kevyelle kävelyvaellukselle vuorille. Mukaan lähtivät myös paikallisoppaat kertomaan kasveista, eläimistä ja ikiaikaisista kalliomaalauksista.

Kaunis päivä, ihana ympäristö ja mahtavat ihmiset ympärillä saivat hyvälle tuulelle. Keväinen luonto oli heräilemässä uuteen loistoonsa ja kävely tuntui hyvältä edellisen päivän autossa istumisen jälkeen.

Lohikäärmevuoret ovat yli 1000 km pitkä vuorijono Etelä-Afrikan, Lesothon ja Swazimaan alueella. Korkein huippu kohoaa yli 3,6 kilometriin. Alueella on paljon San-ihmisten tekemiä kalliomaalauksia, joista useat ovat jopa tuhansia vuosia vanhoja.






Majapaikassamme toimi wifi ainoastaan vastaanoton läheisyydessä. Niinpä minäkin istuin ulkona portailla vielä iltamyöhäisellä ladaten matkakuulumisiani nettiin. Aika kului nopeasti ja pian kuulin iloista puheen sorinaa safariperheemme nuorison palatessa paikallisesta baarista. He istuivat seurakseni rappusille. Yhtäkkiä tunsin jonkun vilahtavan jalkojemme alta. En ollut varma, mikä se oli. Hollantilainen Nicky kuitenkin väitti kivenkovaan, että kyseessä oli rotta. Pelkkä epäilys riitti minulle. En halunnut istua enää portailla. Vaikka yleisesti ottaen tykkään eläimistä, ovat rotat aivan erityisen vastenmielisiä.

Aamulla olo oli hiukan haikea. Olihan kyseessä viimeinen päiväni tämän safariperheen kanssa. Matkalla Durbaniin pysähdyimme Nelson Mandelan muistomerkillä. Se on pystytetty paikalle, jossa hänet vangittiin 5.8.1962. Hän oli poliittisena vankina 27 vuotta. Kävelimme kuvainnollisesti ”pitkän tien vapauteen” ja tutustuimme näyttelyyn, joka kertoi tuon upean miehen elämästä ja elämäntyöstä. Hän on kyllä ihmeellinen esimerkki siitä, mitä voi tapahtua, kun on uskoa, tahtoa ja taitoa vaikuttaa asioihin.

Nelson Mandelan muistomerkillä voi
kuvainnollisesti kävellä pitkän tien vapauteen.

Muistomerkki on tehty 50 teräspalkista, jotka ovat 8-10 metriä korkeita.

Noin 100 metriä korkea Howick vesiputous on
toiselta nimeltään KwaNogqaza.
Se tarkoittaa paikkaa, jossa on pitkä yksilö.


Matkaa viimeiseen määränpäähämme Durbaniin ei ollut enää paljoa. Pysähdyimme vielä ihastelemassa Howick vesiputousta. Piipahdin siellä sijaitsevassa turistitoimistossa. Siellä myytiin käsinmaalattuja kauniita kaksiosaisia kortteja. Sain ajatuksen, että ostan kortin kaikille ihanan safariperheeni jäsenille. Niin tein ja kirjoitin jokaiseen korttiin muutaman sanan yhteisestä reissustamme pienellä henkilökohtaisella twistillä jokaiselle erikseen.

Durbanissa kävelimme vielä yhdessä illalliselle. Meren aallot kuohuivat rantatien vieressä ja toivat lämpimiä tuulahduksia kasvoillemme. Durban on Etelä-Afrikan kolmanneksi suurin kaupunki ja se sijaitsee lämpimän Intian valtameren rannalla. Tuoksut ja tunnelmat ovat hyvin erilaisia kuin viileän Atlantin rannalla sijaitsevassa Kapkaupungissa. Durban ei vedä vertoja Kapkaupungin kauneudelle, mutta kyllä siellä on jotain eksoottista tunnelmaa. Ainakin kaupungissa asuu koko Etelä-Afrikan suurin intialaisväestö. Durbanissa ei ole hyvä liikkua yksin ainakaan illalla tai muualla kuin leveällä rantakadulla. Meitä oli iso ryhmä, joten ongelmia turvallisuuden kanssa ei ollut.
Maistelimme paikallisessa ravintolassa afrikkalaisia ruokia. Pap-maissipuuro, haudutetut kasvikset ja monenlaiset lihat olivat jo tuttuja ennestään. Hyvältä ne maistuivat edelleen ja nyt tutustuin myös hiukan eksoottisempiin ruokiin. Ei minusta ainakaan ensi yrittämällä tullut suurta vatsalaukun tai muiden perinteisten sisäelinruokien ystävää.

Seura oli kuitenkin erinomaista. Tulin itsekin vielä paremmalle tuulelle, kun näin ihmisten iloiset ilmeet annettuani heille kortit värssyineen. Sanoin, että annan ne siksi, koska olen Suomesta ja myös Joulupukki on Suomesta. Tulin siis samalla vieneeksi hyvää Suomi-kuvaa maailmalle.

Illallisen jälkeen koko safariperhe lähti saattamaan minua hotellilleni. He kaikki olivat hotellissa, josta jatkaisivat safaria seuraavana päivänä. Minä taas olin varannut eri hotellin itselleni. Ilokseni koko porukka lähti saattamaan minua hotellilleni. Halasin vielä kaikkia haikeana, mutta iloisena saatuani niin monta uutta ystävää. Osan safariperheeni jäsenistä kanssa pidän vieläkin säännöllisesti yhteyttä.

Durban kuvattuna pitkän laiturin päästä.

Durbanissa tuulee usein

Seuraavana päivänä aamiaisella katselin ikkunasta rantakadulle ja merelle. Aurinko paistoi ja tuuli heilutteli palmuja. Aallot pauhasivat vaalealle rantahietikolle ja ihmiset kävelivät rantaan rakennettuja laitureita pitkin ihastelemaan aavaa merta. Mietin hiukan jännittyneenä, millaisiin seikkailuihin päätyisin tulevien viikkojen aikana. Olihan Afrikan matkaani vielä yli kaksi kuukautta jäljellä.

Iltapäivällä lensin Johannesburgiin. Siellä meno oli rauhallista, koska halusin hoitaa juoksevia asioita ja rentoutua ennen tulevia safareita. Pyykinpesun ja laskujenmaksun lomassa ehti kyllä tapahtua kaikenlaista. Kerron niistä lisää sitten seuraavassa osassa.


perjantai 2. maaliskuuta 2018

Lähde mukaani Afrikkaan

Oletko aina halunnut käydä Afrikassa?

Voisitko kuvitella käyväsi Afrikassa?

Miksi ihmeessä haluaisit käydä Afrikassa?

Mitä sitten mietitkin, niin anna ainakin tilaisuus itsellesi. ViisastenMatkan ensimmäiset matkat ovat nyt myynnissä. Lähde mukaan! Seikkailu on taattu ja olet montaa elämystä rikkaampi matkan jälkeen.

Matka toteutetaan turvallisesti paikallisten asiantuntijoiden kanssa. Mukaan voi lähteä vaikka yksin. Halutessa löytyy seuraa, mutta toki myös omaa aikaa saa ottaa.

Käythän tutustumassa myytäviin matkoihin ViisastenMatkan mukana Afrikkaan
Tai ole suoraan yhteydessä minuun viisastenmatka@viisastenmatka.com



keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Afrikka – Seikkailuista Suurin – osa 10b Malealea Lesotho

Vaikka oli sunnuntai, pääsimme kävelukierroksellamme vierailemaan paikallisessa koulussa. Siellä ei tietenkään ollut lapsia paikalla pyhänä, mutta yksi opettaja tuli esittelemään meille paikkoja. Tutustuimme mm lasten ylläpitämiin kasvimaihin. Tuotokset syödään koulussa. Niiden lisäksi valmistetaan joka päivä Pap-maissipuuroa. Se on erittäin yleinen ruoka monissa Afrikan maissa. Pap keitetään valkoisesta maissijauhosta.

Koulussa kuulimme, että Lesothon väestöstä noin 80% osaa lukea. Suurin osa lapsista pääsee kouluun ja oppii yleissivistäviä asioita ja taitoja. Luokkahuoneet ovat kuitenkin isoja ja niissä on paljon lapsia kerrallaan. Opettajista ja koulupuvuista on pulaa samoin kaikista koulutarvikkeista. Lahjoitukset ovat enemmän kuin tervetulleita.

Koululaiset kasvattavat kasviksia syötäväksi itselleen

Täällä keitetään joka päivä pap-maissipuuroa koululaisille

Opetustilat ovat kuluneet, mutta ajavat asiansa

Mekin pääsimme istumaan koulunpenkkiin

Oppilaat oppivat monia tärkeitä asioita


Kierros jatkui hautausmaalle. Olimmekin ihmetelleet edellisenä päivänä Lesothoon ajaessamme, miten näimme niin monet ”juhlat”. Oppaamme kertoivat, että yleensä hautajaiset pidetään juuri lauantaisin. Naiset tosin vierailevat haudalla vasta sunnuntaina tuoden kiviä sinne. Asialle ei oikein selvinnyt mitään järkevää syytä. Se on perinne ja niin kuuluu tehdä.

Tunsin vähän huonoa omaatuntoa, kun en löytänyt mitään ostettavaa paikallisen mummelin pitämästä käsityöläisten putiikista. Eihän tuotteet olleet hinnalla pilattuja ja osa niistä oli ihan kauniitakin. Muistin vain hyvin kuinka painava rinkkani oli jo muutenkin. En halunnut sinne enää mitään ylimääräistä.

Haudat aidataan ja niiden päälle kasataan kiviä

Tämä rouva piti käsityöläisten kauppaa

Olisihan siellä ollut monenlaista ostettavaa

Kävimme vielä maistelemassa paikallisen kaljanpanijan tuotoksia ennen paluuta Malealea Lodgelle. Olut oli valkoista ja maitomaista. Sen pääraaka-aine oli paikallinen maissi. Humalaa nainen joutui ostamaan muualta. Se ei kasva Lesothossa.

En oikein tykännyt kaljasta. Se maistui pilaantuneelle kotikaljalle ja oli vielä lämmintä. Kaljanpanija kuulemma ilmoittaa yhteisölle juoman olevan valmista nostamalla lipun salkoon. Sitten paikalliset tietävät tulla olutostoksille.

Kaljanpanija työssään

Nälkä alkoi jo kurnia vatsassa, kun saavuimme takaisin. Preston oli valmistanut meille todella maittavan kebab-lounaan. Sille jäi kyllä moni turkkilainen kebab-paikka toiseksi. Oli houkutteleva ajatus mennä päiväunille lounaan jälkeen. Joku taisi tehdäkin niin. Sveitsiläinen Barbara sai kuitenkin minut houkuteltua mukaan poniratsastusretkelle.

Ajattelin sen olevan helppo juttu. Olihan minulle vannotettu, että aiempaa ratsastuskokemusta ei tarvita. Vähän minua silti pelotti, mutta lohdutin itseäni, ”Ponithan ovat pieniä”.

Nyt tiedän, että Lesothon ponit ovat basotho-poneja. Ne ovat säyseitä luonteeltaan ja kulkevat lähes itsestään. Siksi kokemusta ei välttämättä tarvita. Kooltaan ne ovat kuitenkin pienen hevosen kokoisia. Niiden säkäkorkeus on puolentoista metrin luokkaa.

Paikalliset ratsastavat usein ilman satulaa. Onneksi meidän ei sentään siihen tarvinnut lähteä. Pakko on kuitenkin tunnustaa, että minua jännitti todella paljon, kun kiipesin hevosen selkään traktorin renkaan päältä. Sain pikakoulutuksen, miten eläintä käsitellään ja sitten vain lähdettiin matkaan. Olimme varanneet kahden tunnin rauhallisen kierroksen.

En oikein osannut rentoutua eläimen selässä. Tilanne oli niin uusi minulle. Juttelin hevoselle ja pian uskalsin jo vähän nauttia maisemista. Olimme lähteneet etenemään kapeaa vuoripolkua pitkin. Tiellä oli kiviä, jotka hevoset osasivat hyvin ylittää. Huonoksi onneksi minun ratsuni näki jotain pelottavaa ja ryntäsi yllättäen eteenpäin. Pelästyin ihan tosissani. Oppaamme vain nauroi ja sanoi, että olin osannut ihan oikein kiristää ohjia tilanteessa. Minua ei naurattanut. Olin jäykkänä kauhusta ja mietin vain, että reissua oli vielä puolitoista tuntia jäljellä. Miten voisin luottaa hevoseen ryntäilyn jälkeen.

Oppaamme yritti rentouttaa minua. ”Hyvin se menee ja sinä pärjäät erinomaisesti”, hän sanoi. Ei kuitenkaan tuntunut siltä. Kerroin, että minua pelottaa. Onnekseni hän ehdotti, että voi ottaa myös minun ratsuni ohjat haltuunsa. Minun piti vain pysyä kyydissä. Se tuntui hyvältä ajatukselta ja niin jatkettiin matkaa.

Poni olikin paljon kookkaampi kuin luulin

Kyllä näissä maisemissa rentoutuu

Välillä pidettiin tauko

Basotho ponit tauolla

Välillä liikuimme todella lähellä vuoren rinteen reunoja


Nousimme välillä jyrkkiä mäkiä ylös ja laskeuduimme kivikkoisia reittejä alas. Osan matkaa liikuimme polulla, joka oli aivan vuoren rinteen reunalla. Olin todella tyytyväinen, että eläin ei ollut minun hallinnassani. Pikkuhiljaa uskalsin taas rentoutua ja nautin yhteydestä sekä luontoon että ratsuuni. Täytyy kyllä sanoa, että voin kaikesta huolimatta suositella ratsastusretkeä Lesothossa. Toivottavasti pääsen itsekin kokemaan sen vielä joskus uudelleen.

Pari tuntia meni lopulta nopeasti. Palasimme lodgelle ja päätimme mennä oluelle. Olimme todellakin ansainneet sen. Paikallinen olut Maluti oli hyvää. Pullot olivat isot ja päätimmekin kävellä niiden kanssa mökkeihimme, jotta ehtisimme suihkuun ennen illallista. Matkalla näimme Prestonin ja Kristinin ruuanlaittopuuhissa. Padassa porisi jotain, joka olisi kuulemma vielä salaisuus. Tuoksu kuitenkin kertoi, että tulisimme saamaan illalliseksi jotain todella maukasta.

Illan ruokaa haudutettiin hartaasti ja kauan


Lopputulos oli todella herkullinen

Suihkun jälkeen pääsimme todistamaan ruuanlaiton viimeisimmät vaiheet. Autonkuljettajamme sekoitteli kiehuvaa pap-maissipuuroa ja Preston aukaisi viimein padan kannen. Söisimme paikallista lihapataa, jossa oli mukana paljon kasviksia. Liha oli hautunut jopa viisi tuntia. Kasvikset oli lisätty myöhemmin, mutta nekin olivat imeneet itseensä mehevän lihan maun. Maissipuuro tasoitti makuja. Söimme siis erittäin afrikkalaisittain. Onneksi olimme sisällä. Ulkona oli nimittäin alkanut sataa rankasti. Kuulimme ukkosen jyrisevän ja näimme salamoiden halkovan taivasta.

Lopulta nukahdin kärpäsestä huolimatta. Aamulla heräsin auringonsäteiden häikäistessä ikkunaverhojen raosta suoraan silmiini. Sateesta ei ollut enää tietoakaan. Hyvä niin. Pääsimme suunnitellusti jatkamaan matkaa lohikäärme-vuorille. Kerron siitä lisää seuraavassa osassa.



sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Afrikka – Seikkailuista Suurin – osa 10a Malealea Lesotho

Valvoin huoneessani yksinkertaisessa mutta viihtyisässä Malealea Lodgen mökissä. Ukkonen jylisi ulkona ja sade ropisi kattoon. Vettä satoi niin paljon, että se valui koko ikkunaruudun leveydeltä maahan. Oli jo toinen yö, jonka vietin sadunhohtoisessa Lesothossa.

En saanut unta miettiessäni seuraavaa päivää. Meidän oli määrä lähteä aamulla jatkamaan matkaa Lohikäärme-vuorille. Autonkuljettajamme oli muistellut illalla, kuinka muutama vuosi sitten koko ryhmä oli jäänyt neljäksi päiväksi Lesothoon, rankkojen sateiden tehtyä ainoasta tiestä ajokelvottoman. Toivoin totisesti, että meille ei kävisi samoin.

Huolestuttavien ajatusten lisäksi untani häiritsi huoneessa pörräävä suurikokoinen kärpänen. Hamuilin valokatkaisijaa, jotta näkisin kärpäsen ja voisin eliminoida sen. Valot eivät kuitenkaan syttyneet. ”No eivät tietenkään”, ajattelin. Olin unohtanut, että Malealea Lodgessa katkaistaan sähköt joka ilta kymmeneltä. Se on yksi säästötoimenpide köyhässä maassa. Kuka nyt yöllä sähköjä kaipaisikaan.

Päätin vaihtaa huolet positiivisempiin ajatuksiin ja aloin muistella pienessä korkealla vuorilla sijaitsevassa Lesothon kuningaskunnassa vietettyä kahta viimeistä päivää. Valtion korkeimmat kohdat kohoavat kolmen ja puolen kilometrin korkeuteen. Matalimmissa paikoissakin ollaan 1400 metriä meren pinnan yläpuolella.

Korkealla sijaitseva sadunhohtoinen Lesotho on rentouttava kokemus.
Maisema on suorastaan vangitseva

Syyskuussa eli keväällä yleisväritys on ruskea


 Olimme ajaneet pitkän yli 500 kilometrin matkan Etelä-Afrikassa sijaitsevasta Graaf Reinetista Lesothoon. Olimme joutuneet lähtemään matkaan jo kuudelta aamulla. Pitkän matkan lisäksi meillä oli valtioiden raja ylitettävänä. Lesothoon saa rajalta 14 päivän viisumin ilman lisämaksuja.

Ajopäivä oli hollantilaisen Chrisin syntymäpäivä. Rajalla meinasimme joutua ongelmiin synttärijuhliin varattujen kuohuviinien ja oluiden kanssa. Virkailijat kuitenkin heltyivät synttäreiden nimissä ja saimme jo kertaalleen takavarikoidut juomat takaisin.

Kaunis mutta köyhä Lesotho sijaitsee kokonaan Etelä-Afrikan sisällä eikä sillä ole muita naapurivaltioita. Rahayksikkö on Loti. Sen arvo on aina sama kuin Etelä-Afrikan Randin. Kaikkialla voi myös maksaa Randeilla. Vaihtorahat saattaa kyllä saada Loteina, jotka eivät kuitenkaan käy maksuvälineenä Etelä-Afrikassa.

Majapaikkamme Lesothossa oli upea rauhan tyyssija Malealea Lodge saman nimisellä alueella noin 2000 metrin korkeudessa. Sinne päästäkseen on ajettava todella pomppuista huonokuntoista ja jopa vaarallista tietä. Olimme tyytyväisiä, että autonkuljettajamme oli todellinen ammattilainen.

Ohittamalla paratiisin portit pääsee Malealea Lodgelle

Tie on melkoinen

Vaatii tiettyjä toimenpiteitä, jotta hankalaa tietä pääsee perille 
Malealea Lodge on ihastuttava

Asiat on niin kuin ne on


Matkan kärsimykset unohtuivat, kun pääsimme perille täydellisen harmoniseen tunnelmaan suorastaan henkeäsalpaaviin maisemiin. Preston kokkasi meille Chrisin synttäreiden kunniaksi hänen rakastamaansa kiinalaista ruokaa. Poksautimme kuoharipullot auki ja lauloimme tietysti päivänsankarille onnittelulaulun.

Päätimme lähteä jatkamaan iltaa paikalliseen kyläbaariin. Se olikin melkoinen kokemus. Kävelimme säkkipimeässä illassa taskulamppujen kanssa. Välillä oli pakko pysähtyä ihailemaan taivasta. Se tuntui olevan lähes kosketusetäisyydellä. Tähdet tuikkivat kirkkaina tummaa lähes mustaa taustaa vasten.

Onneksi oppaamme tiesivät reitin ja pääsimme perille. Baari oli hyvin yksinkertainen. Kaikille ei riittänyt tuoleja. Tilasimme juomat, jotka eivät maksaneet paljon mitään. Ne olivat huoneen lämpöisiä, mutta eihän se menoa haitannut. Seinät ja lattia olivat kuluneet, likaiset ja halkeamilla. Keskellä ainoaa huonetta oli vanha biljardipöytä. Sen ympärille jäi vain vähän vapaata tilaa, mutta se toimi erinomaisesti tanssilattiana. Paikalliset houkuttelivat meitäkin aktiivisesti mukaan.

Saksalainen Fides tyttö otti haasteen vastaan ja saikin hyvän oppitunnin afrikkalaisesta tanssista. Meno oli vauhdikasta ja mukaansa tempaavaa. Kaikilla tuntui olevan todella hauskaa.

Paikalliset halusivat opettaa innokkaasti afrikkalaisia tansseja.
Katso myös video Viisastenmatka facebook-sivuilta


Huomasin, että joku paikallinen poika jutteli mielestäni hiukan liian tiiviisti nuoren ja kauniin saksan kielen tulkkimme Kristinin kanssa. Katsoin aiheelliseksi ilmoittaa, että hänen on syytä miettiä tarkkaan mitä puhuu tytölle. Lisäsin vielä hetken mielijohteesta, että olen tytön äiti. Juttu nauratti kovasti safariperheemme jäseniä ja poika otti hiukan etäisyyttä Kristiniin. Tunsin tehneeni hyvän työn.

Kivan illan jälkeen perheemme nuoriso halusi välttämättä saattaa minut ”varaäidin” turvallisesti mökilleni. Se oli oikein herttaisesti tehty. Fides vielä sytytti kynttilän, jotta näin pestä hampaani. Ne sähköt kun oli taas katkaistu kymmeneltä. Aamulla oli luksusta, kun saimme nukkua pitkään eikä ollut mihinkään kiire. Preston oli loihtinut aamiaiseksi ihania pannukakkuja, jogurttia ja hedelmiä. Miten ihanaa onkaan herätä hyvälle aamiaiselle hymyilevien hyväntuulisten safariperheen jäsenien kanssa.

Olin jo hurmaantunut Lesothon rauhasta ja hyvästä tunnelmasta, mutta lisää oli tiedossa. Lähdimme aamupäivällä kylän poikien kanssa kävelykierrokselle. Pitkähihaiset paidat ja takit piti riisua, kun aurinko lämmitti säteillään siniseltä taivaalta. Valkoiset pilven hattarat toivat mieleen Suomen. Muuten maisema on suorastaan vastakohta kotimaamme näkymiin. Vuoria ja laaksoja riittää lähes silmän kantamattomiin. Yleisväritys oli maanläheisen ruskea. Syyskuussa Lesothossa on kevät. Lumet ovat sulaneet, mutta kesän vihreys ei ole vielä parhaassa loistossaan. Kaikessa karuudessaan maisema vangitsee. Varsinkin kun siihen yhdistyy lähes käsinkosketeltava rauha ja hiljaisuus. Tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt.

Tuntui erikoiselta nähdä paikallisten paimenien olevan kääriytyneinä varpaista päälakeen saakka paksuihin viltteihin ja kasvot peittäviin päähineisiin. Se on kuulemma paikallinen tapa suojautua auringolta ja kunnioittaa perinteitä. En voinut olla ajattelematta, että heillä mahtaa olla todella kuuma. Taivaallisen rauhan rikkoi välillä kotieläinten äänet. Näimme paljon lehmiä, kanoja, lampaita, vuohia ja aaseja.

Lampaita näkyi paljon. Paimenet ovat verhonneet itsensä kokonaan
suojautuakseen auringolta ja kunnioittaakseen perinteitä.


Kotieläimet ovat tärkeitä Lesothossa

Aasilla pääsee myös liikkumaan paikasta toiseen kätevästi.

Lesotho tarina jatkuu seuraavassa osassa mm. lähes liian pelottavalla poniratsastusretkellä.